alussa
näyttämöllä on tyhjä, valkea rengas
ympyrä
piiri
areena.
kehä, joka odottaa täyttymistään,
ennakoi toimintaa.
pian kehän taustalta, punaisten verhojen uumenista ilmestyy klovnikaksikko secret (amira khalifa) ja tiktak (nora raikamo), jotka yhdessä klovnimuusikko delta airwavesin (jussu pöyhönen) kanssa johdattavat meidät kahden tunnin ajan läpi musikaalisen matkan aina manalan uumeniin asti.
matkan varrella tulee käsiteltyä niin (nyky)vanhemmuuden vaatimukset ja siitä kumpuava väsymys, lapsuuden kokemukset ulkopuolisuudesta ja kiusaamisesta, sekä keski-iässä vaivaavat viheliäiset vaihdevuosioireet.
kaikkia näitä vasten muodostaa musikaalien aina iloinen ja oikeudenmukainen haavemaailma keskeisen peilipinnan, jota vasten ihminen voi mitata omaa elämäänsä:
mitä tarkoittaa esimerkiksi haaveilla musikaalitähteydestä iässä, jossa keho ei enää tottele mielen määräyksiä, vaan kangistuu ja hangoittelee vastaan?
jos perinteisemmässä musikaalissa kaikki ikävä, ulkomaailman sekasorto, inhottavat uutiset sekä itse esiintyjien väistämätön väsymys ja kehojen kipu pyrittäisiin peittämään musikaalimaailman täydellisyyden, huippunumeroiden ja hymykuoren taakse, niin tässä esityksessä ne tuodaan kirjaimellisesti etualalle, näyttämön keskiöön.
samalla esitys kysyy ja kyseenalaistaa ajallemme tunnusomaista täydellisyyden tavoittelua:
mitä täydellisyys edes on?
mihin oikeastaan pyrimme tavoitellessamme sitä?
ja mitä täydellisyyden verhon taakse loppujen lopuksi kätkeytyy?
itse esitys ei kuitenkaan ole – nimestään huolimatta – täydellinen musikaali, eikä edes täydellinen esitys.
ainakin vielä ensi-illassa on hetkiä, jolloin aikaisemmassa kohtauksessa rakennettu momentum ja energia yllättäen latistuu ja esitys kärsii toisinaan myös liiallisesta tarpeesta selittää katsojilleen asioita, jotka ehkä mieluummin näkisimme tai kokisimme edessämme.
heti esityksen jälkeen myös myytti jumalatar inannasta tuntui melko irralliselta suhteessa muuhun esitykseen. koska esityksessä eri teemojen käsittely on jaettu melko tarkasti näytöksittäin (esityksen nimessä mainittu matka manalaan alkaa vasta toisella puoliajalla), tuntui kuin kyseessä olisi ollut oikeastaan kaksi eri esitystä; toinen joka käsittelee musikaalimaailmaa ja siihen liittyvää täydellisyyttä ja toinen, joka keskittyy inannan matkaan manalaan ja kuolevaisuuden teemaan.
mutta ajatellessani asiaa tarkemmin, eikö täydellisyyden tavoittelun kääntöpuolena ole juuri se että joudumme kokemaan tämän ainutkertaisen elämän näissä rapistuvissa lihasäiliöissä, jotka vääjäämättömästi kuihtuvat ja kulkevat kaikista jaloista pyrkimyksistämme riippumatta kohti synkkää päämäärää?
eikö kaiken elollisen päätepiste ole kaikista ikuisuusprojekteista ja hötkyilyistämme huolimatta ehdoton ja ikuinen pimeys?
joten ehkä sen sijaan, että esitystä luonnehdittaisiin jotenkin ei-täydellisenä, voidaankin todeta, että esitys uskaltaa olla epätäydellinen.
tässä musikaalissa ei ole liveorkesteria, ei kuusitoistahenkistä ensembleä tai taidokkaita steppinuneroita; sen sijaan näyttämöllä on kolme haavoittuvaa, haurasta ihmistä (klovnia)
kaikkine hentoine haaveineen, toiveineen ja pelkoineen.
esitys on eräänlainen ele, kutsu luoda todellisuuteen lisää tilaa elämän varjopuolille – vihloville selkäkivuille, (ajoittain) ärsyttäville läheisille ja kaikista kivuliaimmille poismenoillemme.
se antaa näyttämön kaikelle sille epämääräiselle, mähmäiselle ja hankalalle joka kuitenkin niin kiinteästi kuuluu elämämme kudokseen ja jollain kiehtovalla tavalla myös vetää meitä puoleensa.
ja kun toisen näytöksen loppupuolella pysähdymme klovni secretin johdattelemana hänen äitinsä poismenon äärelle, tuntuu että nyt ollaan esityksen ytimessä.
on kuin aika hidastuisi,
jopa pysähtyisi hetkeksi.
täällä me kaikki olemme yhdessä
jakamassa hetkeksi kuolevaisuutemme,
kulkemassa sekunti sekuntilta kohti kuolemaa.
mutta kokoontumalla tällä tavalla yhdessä
voimme ehkä edes pienen hetken tunnustella tuota tosiasiaa hötkyilemättä,
jakaa kanssaolijoidemme kanssa tuon vääjäämättömän totuuden,
joka reunustaa kaikkia pyrkimyksiämme täällä pallon päällä.
ja ehkä voimme parhaassa tapauksessa lohduttaa toinen toisiamme,
tarrata toisiamme kädestä
ja ehkä hieman jopa nauraa sille.
-klovnikuiskaaja j.