21.11.2025, Kanneltalo
TYÖRYHMÄ
Näyttämöllä Minna Puolanto ja Hanna Seppä
Ohjaus Niina Sillanpää
Käsikirjoitus Työryhmä
Valo- ja äänisuunnittelu Jere Kolehmainen
Puvustus Noora Salmi ja työryhmä
Valokuvat ja graafinen ilme Ilari Kallinen
Tuotanto Red Nose Company
Yhteistuotanto Red Nose Company, Kanneltalo, Huudeilla-aluehanke
Kuvaaja Ilari Kallinen
Prologi
Luulin, ettei sellaista koskaan tapahtuisi minulle, että sellaista ei kerta kaikkiaan voi tapahtua minulle, että olen niin kuin kuka tahansa ihminen, jolle sellaista ei voisi koskaan tapahtua, mutta sitten, kuin sattuman suudelma aamupalapöydässä, minulle tapahtui juuri se, mitä en koskaan osannut kuvitella minulle tapahtuvan.
Minusta tuli Red Nose Companyn klovnikuiskaaja.
Siis yksi heistä. Yksi meistä, ajattelin, kun istahdin Kanneltalon kahvioon odottamaan ensi-iltaesitystä Kuolematon Punahilkka muiden kuiskaajien, Red Nose Companyn tuotantotiimin ja seuralaiseni Freijan kanssa (Freijan nimi ja mahdollisesti olettamanne sukupuoli mahdollisesti muutettu). Se oli täysin uusi ja houkutteleva tilanne meille kaikille. Ajattelin, miten taide ja kulttuuri – tässä tapauksessa Red Nose Company – saattoivat tarjota tällaiselle satunnaiselle kulkijalle innostavia mahdollisuuksia kokea jotakin ainutlaatuista: kokea taidetta, osallistua siihen, oppia siitä ja löytää jotakin tärkeää esimerkiksi itsestä. Ajattelin myös ihmisyyttä, mitä hyvää siinä on. Minusta yksi tärkeä ihmisyyden ainesosa on uteliaisuus – ja tämän luonteenpiirteen olin huomaavinani yhdistävän meitä kahvintuoksuisia siinäistuskelijoita.
Minusta tärkeää on tehdä ja kokea asioita ennen kuin se on liian myöhäistä, myös sellaisia asioita, jotka innostavat ja jännittävät samaan aikaan, kuten klovnikuiskaamisen aloittaminen. Ajatella, kirjoittaa, keskustella, miltä on tuntunut kokea jokin teos ensimmäistä kertaa. Tai toista kertaa. Taiteen äärellä jättää liika analysointi syrjään ja keskittyä kokemukseen, tuntemiseen, subjektiivisiin heijastuksiin, alleviivatusti. Jos olisin filosofi, voisin kutsua sitä persoonallisen inspiroitumisen fenomenologiaksi. Mutta, koska en ole, sanon sitä vaikkapa ihmisellisten aistipaukahdusten mullistumaksi.
Kannelmäen seutu on minulle tuttua ajalta ennen keski-ikää, ja oli jopa hieman nostalgista kävellä Kehä I:n bussipysäkiltä varttitunnin matka Kanneltalolle leveiden lumihiutaleiden rauhallisesti laskeutuessa taivaalta mustalle asfaltille. Kuolemattomasta Punahilkasta oli tulossa toinen näkemäni Red Nose Companyn esitys Kanneltalossa; ensimmäinen oli Mieletön helmikuussa 2023. Tuntuikin mukavalta, kun Mielettömän näyttelijäkaksikosta Amira Khalifa tuli pikaisesti tervehtimään meitä kuiskaajia kahvioon ennen illan esitystä.
Näytös
Esityksen filosofisuus ja esityksen melankolisuus. Erityisesti eettinen filosofia, mutta myös eksistentiaalinen ja eläimellinen filosofia, edestakainen hyvästä pahaan siirtyminen, oman kuolevaisuuden kohtaaminen, säikäyttäminen ja säikkyminen, ihmisen eläimellisyyden ja eläimen inhimillisyyden pohtiminen, ohjauksellisen tauon aikana pitkässä hiljaisuudessa kohti yleisöä pysähtyminen ja katsojan ajattelulle tilan antaminen. Taukojen aikana ajattelin samaan aikaan sekä esityksen nostattamia laajempia merkityksiä että myös itseäni: tunnustelin hyvyyttä ja pahuutta yhteiskunnallisesti ja oman inhimillisyyteni kautta. Miten ihmisen suhtautuminen luontoon on muuttunut ajan kulussa. Miten satuihin ja tarinoihin. Miten ajankuva määrittelee käsikirjoituksellisia ratkaisuja ja tarinoiden opetuksia. Ajattelin myös pelkoja, minkälaisia pelkoja ihmisillä yleisesti voi olla, ja minkälaisia pelkoja minulla on. Ajattelin kuolemisen aiheuttamaa pelkoa ja sen subjektiivisuutta. Toisaalta paikoin nauroin niin, että se sai minut unohtamaan, missä olin ja mistä syystä. Samoin kuin omia ajatuksia on usein vaikea ennustaa, ei esityksen aikana montaa kertaa tullut mieleen vahvaa aavistusta siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kerronnassa siirryttiin jouhevasti naurattavista kohtauksista melankolisiin tunteisiin – ja tämä melankolia olikin vallitseva perusvire esityksen alusta melkein sen loppuun asti. Aivan lopussa, viimeisten henkäyksien aikaan tunsin filosofisten ja melankolisten sävyjen tulleen syrjäytetyksi kiitollisella lohdullisuudella. Miten kaikenlaisen säntäilyn ja hengen haukkomisen jälkeen voi vain antaa itsensä olla.
Taitavat näyttelijät, Minna Puolanto ja Hanna Seppä, heidän fyysinen ja psyykkinen yhteytensä, tekniikka ja dynamiikka, koomiset ja koskettavat klovnit Babylon ja Ré, jotka vaihtelivat roolejaan sujuvasti koko puolitoistatuntisen ajan Punahilkan, suden ja isoäidin välillä. Tuon duon kehollista ja dialogista synkroniaa katsoessani en voinut olla ajattelematta näkemääni happeningia Sitratorilla ennen esityksen alkua Freijaa odotellessani. Kahden humalaisen miehen matkamankasta soi todella kovalla äänenvoimakkuudella Michael Jacksonin kappale Billy Jean. Sitten miehille tuli riitaa. He nousivat seisomaan, tekivät eräänlaisia tappeluliikkeitä toisiaan kohti, ottivat karateasentoja ynnä muuta sellaista, asento toisensa perään, mutta he eivät koskettaneet toisiaan kertaakaan. Päähäni nousi ajatus, että ehkä nuo humalaiset miehet halusivat oikeasti vain tanssia yhdessä, mutta he eivät olleet löytäneet sopivaa reittiä siihen, he eivät olleet vielä valmiita sisäistämään, miten itseään voisi ilmaista kehollisesti ilman väkivaltaa. Tanssi mahdollistaa sen. Taide mahdollistaa sen. Klovneria mahdollistaa sen. Red Nose Companyn esitysten erityinen voima syntyykin kokemukseni mukaan aina tuosta kahden näyttelijän välisestä yhteistyöstä; luottamuksesta, mimiikasta, rytmistä, visuaalisuudesta, improvisaatiosta, ehkä myös yhteisestä ammatillisesta identiteetistä?
Esityksen loppupuolella välähdyksittäin edennyt tarina tiivistyi hyvän ja pahan allegorioihin – ja se myös antoi katsojalle tilaa omien tulkintojen luomiselle. Suden ja Punahilkan osalta ei ollutkaan niin selvää, kumpi on hyvä ja kumpi paha. Heräsi kysymys, voisivatko molemmat olla pahoja? Tai voisivatko molemmat olla hyviä ja pahoja? Ja onko ihmisen ja suden välinen ero se, että ihminen voi valita, onko hän hyvä vai paha? Voiko Punahilkka olla paha? Voiko ihminen olla lähtökohtaisesti paha? Jo syntyessään? Tai mikä tekee ihmisestä pahan? Ja mitä se pahuus edes oikein on? Toisaalta onko susi paha syödessään ihmisen, kun se vain toteuttaa itseään? Eikö itsensä toteuttaminen ole yksistään hyvä asia? Isoäidin rooliksi jäi pitkälti olla toiminnan motivaattori. Punahilkka lähti metsään viedäkseen hänelle ruokaa ja susi kohdisti pahuutensa ensiksi häneen. Onko isoäiti jo elänyt tarpeeksi pitkään tietääkseen, ettei kukaan ole yksiselitteisesti hyvä tai paha? Onko hän astunut vastakkainasettelujen tuolle puolen? Hyväksyykö hän muut olennot ja kohtalonsa sen ansiosta, että hän hyväksyy itsensä kokonaan? Paljon kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia. Eikä vastauksia pidäkään olla, sillä se mikä tekee taiteesta minulle tärkeää on omien ajatusten peilaaminen sen herättämiin kysymyksiin. Kysymysten kautta oppiminen ja innostuminen. Ehkä myös oman ihmisyyden hidas muuttuminen enemmän sellaiseksi, joka pyrkii ymmärtämään ja hyväksymään toisia elämällisiä laadukkaammin.
Epilogi
Esityksen jälkeen keskustelimme Freijan kanssa antaumuksellisesti ja pitkään sen herättämistä ajatuksista ja tunteista. Antaumuksellisuus oli aluksi sitä luokkaa, että olimme ajautua erään isohkon kulkuneuvon töytäisemäksi. Keskustelu oli hedelmällistä, ja tärkeää, sillä vaikka olen sangen innokas kulttuurillinen masturdeittailija, on siinä aina jotakin erityisen viehättävää kun pääsee heti taide-esityksen jälkeen jakamaan tuntemuksiaan toisen taiteesta ja kulttuurista elämänsisältöä ammentavan ihmisen kanssa. Kulttuurisetä tarvitsee kulttuuriseuralaista.
Esityksen melankolisuus oli selkeästi meillä molemmilla mielessä poistumismatkalla. Mietimme syytä siihen. Mietimme, johtuiko se ainoastaan käsiteltyjen teemojen vakavuudesta vai oliko käsikirjoituksellisia ratkaisuja ohjannut myös teoksen lajityypiksi määritelty ”satu aikuisille”? Pidimme esityksen filosofisista pohdinnoista sekä näkökulmista nyky-yhteiskuntaan ja tarinankertomisen perinteeseen, kuolevaisuuden käsittelemisestä ja esityksen ohjaajan Niina Sillanpään ennalta-arvaamattomasta ja ennakkoluulottomasta lähestymistavasta vanhaan satuun. Mietimme, kuinka paljon esityksessä oli improvisaatiota ja sen määrän suhteen meillä oli hieman toisistaan poikkeavat näkemykset: toisen mielestä sitä ei ollut juuri ollenkaan ja toisen mielestä sitä kyllä oli jonkin verran. Kenties vielä saamme vastauksen tähän asiaan. Keskustelimme myös siitä, kuinka aikuisten version nähtyämme meille syntyi innostus nähdä muut Punahilkka-perheen esitykset Punahilkka K13 ja Punahilkan paluu. Ajattelimme, että noiden nuorille ja lapsille suunnattujen teosten näkemisen jälkeen myös aikuisille suunnattu versio saattaisi asettua erivaloisten lamppujen alle kalloissamme.
Itselleni tuli esityksestä myöhemmin mieleen monenlaisia tulkintoja tämän päivän politiikasta pirstaleiseen mediakenttään, siihen miten esimerkiksi Punahilkan eksymisen metsään voisi nähdä vaikka symboloivan eksymistä nykymaailman informaatioähkyyn ja suden edustavan naamioitunutta klikkiotsikoita tehtailevaa patrioottia Ruotsista. Freija nosti esiin kuoleman teeman, jota en ollut itse niin paljon miettinyt esityksen aikana. Kuolema, siis itse se kuoleminen, kuvattiin jollain tavalla lohdullisena. Vaikka tarinan aikana ihminen pelkäsi kuolemaa enemmän kuin mitään, kenties se on ihmiselle tyypillinen erityispiirre, kuoleman todella tapahtuessa se ei ollutkaan enää niin kauheaa, vaan rauhallista, ikään kuin hidasta nukahtamista ja asettumista osaksi luonnon kiertokulkua.
Vaikka en ole filosofi, tarkoitukseni oli kirjoittaa loppuun jotakin filosofista, jotain sellaista mikä kokoaisi tämän rönsyilevän tekstin syvälliseen, sievään kimppuun. Kaikkihan varmaan tiedätte lausuman: ”Ajattelen, siis olen”? Koska innostuminen ja uteliaisuus ovat minulle tärkeitä arvoja, ajattelin ensin muokata tuosta Descartesin sanomasta toisenlaisen version viimeisiksi sanoiksi, esimerkiksi muotoon: ”Innostun, siis olen”. Se ei kuitenkaan tuntunut tarpeeksi filosofiselta tähän tarpeeseen. Koska adjektiiville utelias ei löydy kielestämme verbimuotoa, ja olisi tuntunut jokseenkin kyseenalaiselta väkisin luoda sellainen kirjoittamalla esimerkiksi ”Utelmoin, siis olen”, niin olen nyt ajautunut aika pahaan paikkaan ihan tässä viimemetreillä, sillä en keksi ensimmäiselle kuiskaukselleni sopivaa lopetusta. Helpointa kai olisi, jos joku kantaisi ämpärillisen hiekkaa tähän viereeni lattialle. Sitten joku toinen astuisi huoneeseen, vaikkapa joku teistä lukijoista, niin kuin yksi esityksen katsoja astui lavalle sirottelemaan hiekkaa Punahilkan ja isoäidin päälle, ottaisi hiekkaa käteensä ja alkaisi sirotella hiekanjyviä tämän läppärin aakkosten väleihin niin, etteivät näppäimet enää painuisi pohjaan ja tuottaisi kirjaimia tuohon pölyiselle näytölle, ja tämä tekstin tuleminen vain ikään kuin loppuisi itsestään, hitaasti sana sanalta ilman että niistä viimeisistä sanoista saisi enää juuri mitään selvää.
