Klovnikuiskaus: Täydellinen musikaali - matka manalaan

Secret (Amira Khalifa) ja Tiktak (Nora Raikamo) ja Delta Airwave (Jussu Pöyhönen)

Klovnikuiskaaja Johanna Lammela 26.2.2026 / Kanneltalo

Klovnikuiskaus kirjoitettu yhdessä: Johanna Lammela ja Tutta Tanttari (haastattelijana)

Mikä teki Täydellisestä Musikaalista täydellisen? 

Avoimuus! Avoimuus haavoittuvuudesta ja unelmista oli koskettavaa. Myös avoimuus arjesta ja muistoista.  Visuaalinen ympäristö tuki klovnien tarinaa, jossa oli lempeyttä ja leikkisyyttä.  Keskiössä ollut virta muovautui näytöksen aikana elämän virrasta Tuonelan Virraksi ja kuljetti tarinaa. 

Miten Secret ja Tiktak tavoittelivat täydellisyyttä, kun rajallisuus tuli vastaan?

Täydellisyys syntyikin rajallisuudesta. Kun tunnistat rajallisuuden, voit olla kokonaisempi. 

Mitä klovnit oivalsivat täydellisyyden tavoittelusta?

Täydellisyydessä oli monta ulottuvuutta. Yksilön, sosiaalisen verkoston ja ympäristöön liittyvä ulottuvuus. Minua kosketti eniten, miten ventovieraat määrittelevät ihmistä sanoilla tai teoilla ja samalla ottavat vallan, joka ei tue yksilön sisäsyntyistä täydellisyyttä. Ulkopuolelta ei voi koskaan määritellä yksilöä riittävällä tarkkuudella ja tunnistaa kaikkea kerroksellisuutta. 

Mitä esitys sai sinut oivaltamaan täydellisyyden tavoittelusta?

Jokaisessa yksilössä oleva sisäsyntyinen täydellisyys vaatii tilaa kasvaakseen täyteen mittaansa. Kaikki kokemukset hiovat sen esiin ja rakentuu suhteessa toisiin.

Mitä tunteita sinussa heräsi katsoessasi Täydellistä musikaalia?

Lempeä havainnointi ja rohkea tarkastelu. Koska aina kun valo osuu yksilöön, hän riittää.

Täydellinen musikaali - matka manalaan / Red Nose Company

 

"Punaiset nenät ja kasteiset kukat 

uteliaat katseet ja viirukkaat sukat 

teatterin penkkiin kun istahtaa saa

mikä voi olla sen mukavampaa"

Kaksi viikkoa meni enemmän tai vähemmän sairastellessa, ja jouduin perumaan tuolta ajalta viisi erilaista kulttuuririentoani, terveys edellä kun mennään. Peruuntuneet suunnitelmat toki harmittivat,  mutta synkkyyteen en sairasvuoteella täysin vaipunut, kas kun Areenasta katselin monenlaista tarjontaa ja esimerkiksi musikaaliklassikko Sound of music tuli nähtyä pitkästä aikaa. Ylläoleva teksti on pikkuisen muokkaamani versio yhdestä musikaalin laulusta ja mielestäni sopii tähän tilanteeseen oikein hyvin, kas kun itse esityksessäkin mainitaan Sound of music heti alkupuolella. 

Edellisestä visiitistäni Kanneltaloon oli ehtinyt vierähtää jo liki seitsemän vuotta. Vähän jopa jännittikin, että mahdanko löytää perille. Hassua, siellähän se oli tutulla paikallaan, Kannelmäen aseman välittömässä läheisyydessä. Katsojia oli saapunut sangen mukavasti paikalle ja sali taisi tulla lähes täyteen, mikä on aina ilahduttavaa. Ennen esityksen alkua minua vähän jänskätti, kun yhtään ei tiennyt mitä tuleman pitää. Red Nose Companyn Mike ja Zin olivat minulle varsin tuttuja veijareita, nyt nämä Secret (Amira Khalifa), TikTak (Nora Raikamo) ja Delta Airwawes (Jussu Pöyhönen, tuttu toki muista yhteyksistä) täysin uusia klovnituttavuuksia. 

Pysyin tiiviisti menossa mukana klovnien kertoillessa lempimusikaaleistaan ja ammatillisista haasteistaan sekä käsitellessä erilaisia kipeitäkin tunteita. Ulkopuolisuutta, vanhenemista. Hyvin samaistuttavaa, ja yleisö eli hienosti mukana. Hiukan putosin sitten kärryiltä kun hypättiin myyttien maailmaan ja aloitettiin matka manalaan sumerilaisen rakkauden ja sodan jumalatar Inannan kera. Jumalaiset rensselit, Vesipuisto Serenan musta pelottavan jyrkkä vesiliukumäki ja mahdollinen laskijoiden mutkaanjumiutuminen jäi kyllä mieleeni. Delta Airwawesin loihtimat tymäkät soundit ja koko kolmikon laulut hivelivät korviani. Nautinnolla katselin taidokasta liikekieltä, osin iskevää, osin irroittelevaa, osin keveää leijuntaa. Hulmuavat hiukset ja miimiset viitanliepeet lepattaen. 

Esityksestä jäi jännän kupliva olo. Poreilevat ajatukset, vaikka muuten kroppa tuntui pitkällisen paikallaanolon jälkeen tönkkösuolatulta muikulta. Lähijunassa kanssamatkustajia katsellessani ajattelin, että tässä sitä kaikki matkataan vääjäämättä ainakin kohti Helsinkiä ja lisäksi kohti jotain tuntematonta - hetki hetkeltä, sekunti ja metri kerrallaan. Yhteisellä matkalla - teatterin katsomossa, lähijunassa, elämässä. Suurin osa kulkee samaa matkaa vain pienen hetken, loppusuoralla ei kirittäjiä enää ole.

Mutta ennen loppukaarretta ja maaliviivan häämöttämistä ehtii katsoa, kokea, vaikuttua, samaistua, riemastua ja yllättyä vielä monta kertaa! Mahdollisuuksia on monia. Täydellinen musikaali - matka manalaan on nähtävissä keväällä vielä Hämeenlinnan Teatterissa 11.3. ja syksyllä Konepajan näyttämöllä Helsingissä. 

~

TÄYDELLINEN MUSIKAALI - MATKA MANALAAN / Red Nose Company

Kantaesitys 5.2.2026 Kanneltalossa, kesto noin 2h (väliaikoineen) 

Näyttämöllä Nora Raikamo, Amira Khalifa ja Jussu Pöyhönen

Ohjaus ja käsikirjoituksen dramatisointi esiintyjien improvisaation pohjalta Niina Sillanpää, musiikki ja laulujen sanat Jussu Pöyhönen, valosuunnittelu Juha Tuisku, pukusuunnittelu Noora Salmi ja koreografia Kaisa Niemi

Tuotanto Red Nose Company ja Kanneltalo 

Esityskuvat (c) Ekku Raikamo 

(Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla Kanneltalossa 24.2. 2026)

#klovnikuiskaus


Julkaistu 26.2.2026 Teatterikärpäsen puraisuja -blogissa.

Epätäydellisyyden ylistys

Täydellinen musikaali – matka manalaan, 5.2.2026, Kanneltalo

alussa 

näyttämöllä on tyhjä, valkea rengas

ympyrä

piiri 

areena.

kehä, joka odottaa täyttymistään,

ennakoi toimintaa.

pian kehän taustalta, punaisten verhojen uumenista ilmestyy klovnikaksikko secret (amira khalifa) ja tiktak (nora raikamo), jotka yhdessä klovnimuusikko delta airwavesin (jussu pöyhönen) kanssa johdattavat meidät kahden tunnin ajan läpi musikaalisen matkan aina manalan uumeniin asti.

matkan varrella tulee käsiteltyä niin (nyky)vanhemmuuden vaatimukset ja siitä kumpuava väsymys, lapsuuden kokemukset ulkopuolisuudesta ja kiusaamisesta, sekä keski-iässä vaivaavat viheliäiset vaihdevuosioireet. 

kaikkia näitä vasten muodostaa musikaalien aina iloinen ja oikeudenmukainen haavemaailma keskeisen peilipinnan, jota vasten ihminen voi mitata omaa elämäänsä:

mitä tarkoittaa esimerkiksi haaveilla musikaalitähteydestä iässä, jossa keho ei enää tottele mielen määräyksiä, vaan kangistuu ja hangoittelee vastaan?

jos perinteisemmässä musikaalissa kaikki ikävä, ulkomaailman sekasorto, inhottavat uutiset sekä itse esiintyjien väistämätön väsymys ja kehojen kipu pyrittäisiin peittämään musikaalimaailman täydellisyyden, huippunumeroiden ja hymykuoren taakse, niin tässä esityksessä ne tuodaan kirjaimellisesti etualalle, näyttämön keskiöön.

samalla esitys kysyy ja kyseenalaistaa ajallemme tunnusomaista täydellisyyden tavoittelua: 

mitä täydellisyys edes on? 

mihin oikeastaan pyrimme tavoitellessamme sitä?

ja mitä täydellisyyden verhon taakse loppujen lopuksi kätkeytyy?

itse esitys ei kuitenkaan ole – nimestään huolimatta – täydellinen musikaali, eikä edes täydellinen esitys.

ainakin vielä ensi-illassa on hetkiä, jolloin aikaisemmassa kohtauksessa rakennettu momentum ja energia yllättäen latistuu ja esitys kärsii toisinaan myös liiallisesta tarpeesta selittää katsojilleen asioita, jotka ehkä mieluummin näkisimme tai kokisimme edessämme.

heti esityksen jälkeen myös myytti jumalatar inannasta tuntui melko irralliselta suhteessa muuhun esitykseen. koska esityksessä eri teemojen käsittely on jaettu melko tarkasti näytöksittäin (esityksen nimessä mainittu matka manalaan alkaa vasta toisella puoliajalla), tuntui kuin kyseessä olisi ollut oikeastaan kaksi eri esitystä; toinen joka käsittelee musikaalimaailmaa ja siihen liittyvää täydellisyyttä ja toinen, joka keskittyy inannan matkaan manalaan ja kuolevaisuuden teemaan.

mutta ajatellessani asiaa tarkemmin, eikö täydellisyyden tavoittelun kääntöpuolena ole juuri se että joudumme kokemaan tämän ainutkertaisen elämän näissä rapistuvissa lihasäiliöissä, jotka vääjäämättömästi kuihtuvat ja kulkevat kaikista jaloista pyrkimyksistämme riippumatta kohti synkkää päämäärää?  

eikö kaiken elollisen päätepiste ole kaikista ikuisuusprojekteista ja hötkyilyistämme huolimatta ehdoton ja ikuinen pimeys?

joten ehkä sen sijaan, että esitystä luonnehdittaisiin jotenkin ei-täydellisenä, voidaankin todeta, että esitys uskaltaa olla epätäydellinen.

tässä musikaalissa ei ole liveorkesteria, ei kuusitoistahenkistä ensembleä tai taidokkaita steppinuneroita; sen sijaan näyttämöllä on kolme haavoittuvaa, haurasta ihmistä (klovnia)

kaikkine hentoine haaveineen, toiveineen ja pelkoineen. 

esitys on eräänlainen ele, kutsu luoda todellisuuteen lisää tilaa elämän varjopuolille – vihloville selkäkivuille, (ajoittain) ärsyttäville läheisille ja kaikista kivuliaimmille poismenoillemme.

se antaa näyttämön kaikelle sille epämääräiselle, mähmäiselle ja hankalalle joka kuitenkin niin kiinteästi kuuluu elämämme kudokseen ja jollain kiehtovalla tavalla myös vetää meitä puoleensa.

ja kun toisen näytöksen loppupuolella pysähdymme klovni secretin johdattelemana hänen äitinsä poismenon äärelle, tuntuu että nyt ollaan esityksen ytimessä.

on kuin aika hidastuisi, 

jopa pysähtyisi hetkeksi.

täällä me kaikki olemme yhdessä

jakamassa hetkeksi kuolevaisuutemme,

kulkemassa sekunti sekuntilta kohti kuolemaa.

mutta kokoontumalla tällä tavalla yhdessä

voimme ehkä edes pienen hetken tunnustella tuota tosiasiaa hötkyilemättä,

jakaa kanssaolijoidemme kanssa tuon vääjäämättömän totuuden,

joka reunustaa kaikkia pyrkimyksiämme täällä pallon päällä.

ja ehkä voimme parhaassa tapauksessa lohduttaa toinen toisiamme,

tarrata toisiamme kädestä

ja ehkä hieman jopa nauraa sille.

-klovnikuiskaaja j.

Sen seitsemät rensselit

Täydellinen musikaali – matka manalaan, 5.2.2026, Kanneltalo Suomen ensimmäinen ja täydellisin klovnimusikaali sai ensi-iltansa 5.2.2026. Tämän esityksen kohdalla tekee kuitenkin mieli sanoa, että se antoi ensi-iltansa, jakoi energiaansa ja levitti sanomaansa niin antaumuksella, että yleisö ei tiennyt itkeäkö vai nauraa ja teki varmuuden vuoksi molempia. Musikaalissa nimittäin mennään manan majoille tyylillä ja vauhdilla. Klovnit tekevät matkan sirkusareenan kehältä manalaan kuin muinaiset jumalattaret rensseleineen ja palaavat sieltä voittajina.

Täydellinen musikaali alkaa muiden täydellisten musikaalien muisteluilla. Sound of Music ja muut ihanuudet toivat täydellisyyttä elämään aikana, jolloin sellaisesta haaveiltiin. Olisi ollut ihanaa olla pääroolissa ja parrasvaloissa, mutta sitä ei vielä ole tapahtunut. Ennen kuin nyt. Nyt nähtävä trion esitys on täynnä musiikkia, laulua ja tanssia haaveista, myyteistä sekä ehkä epätäydellisestä, mutta aidosta elämänmenosta, mikä välittyy Delta Airwaysin laulusta ”Rakastan meidän pientä elämää”.

Manalan seitsemän porttia saadaan auki seitsemällä taikaesineellä, rensselillä, joista täytyy luopua yksi kerrallaan. Mikä siellä niin vetää puoleensa? Uteliaisuus näkemään minkälaista siellä on. Mikä saa haluamaan sieltä pois? Elämä kaikkine arkisine epätäydellisyyksineen. ”Minä en jouda Manalaan”, sanovat klovnit. Keski-ikäisellä ihmisellä on päivät täynnä hommaa. Ja vaihdevuodet vielä öiden valvottajina.

Menopaussihuumoria on nähty jo tavallisen teatterin puolella, mutta klovniteatterissa meno ei todellakaan ole paussilla. Se yltyy hurjaan vauhtiin Deltan mahtava ääni kantaen, Secretin suloisuus säihkyen ja TikTakin upeat hiukset hulmuten.

Tuija Vertainen

Klovnikuiskaus: Kuolematon Punahilkka

Kuolematon Punahilkka Valo ei tässä esityksessä ole pelkkä lamppu – se on tarinan salainen kieli. Kun spotti osuu Punahilkkaan, punainen takki ei ole enää vain kangasta. Se on kuin viitta, joka kantaa mukanaan vuosisatojen painon: naiseuden odotukset, lupaukset ja varoitukset. Varjojen liike kertoo enemmän kuin sanat: kuka vaanii, kuka paljastuu?

Ääni ja rytmi ovat kuin näkymätön juoni, joka hiipii korviin. Hiljaisuus ennen suden askelta on niin tiheä, että voimme lähes kuulla katsomon sydämen sykkeen. Hiljaisuus puhuu painokasta kieltään ja kun rytmi kiihtyy, huomaamme sydämiemme tanssivan mukana. 

Läsnäolo lavalla? Se ei ole pelkkää olemista – se on juurtumista, läsnäoloa toiselle. Babylon ja Ré (Minna Puolanto ja Hanna Seppä) eivät vain seiso lavalla, he asuvat siinä. He hengittävät sen läpi kuin metsän juuret. Kun he pysähtyvät, aika pysähtyy. Kun he liikkuvat, katsoja liikahtaa mukana.

Ja me, klovnikuiskaajat, mietimme: jos valo on totuus, ääni on tunne ja rytmi on elämä, niin tämä esitys on kuin Punahilkka itse – kuolematon, koska se osaa olla kaikkea yhtä aikaa. Punahilkka ei ole enää viaton tyttö, vaan nainen, joka kantaa mukanaan metsän ja maailman painoa. Hänen punainen takkinsa on sekä varoitus että voima, merkki siitä, että naiseus on aina ollut matka – joskus yksinäinen, joskus vaarallinen, mutta aina täynnä tarinoita. Ja susi? Se ei ole vain lavalla, se asuu meissä kaikissa. Esityksessä se liikkuu valon ja varjon rajalla, eikä pyydä anteeksi.

- Klovnikuiskaajat Tutta ja Johanna

KUOLEMATON PUNAHILKKA, 21.11, Kanneltalo

on pimeä marraskuu.

juuri satanut lumi on sulanut maahan loskaksi.

kaikkialle mihin katsoo on synkkää.

uutiset kotimaasta, euroopasta sekä muualta maailmasta saavat mielen vain apeaksi,

eikä ympäriltä ole kovin helppoa löytää syitä hymyillä.

ruumis tuntuu raskaalta

ja kaiken lisäksi on vielä raahattava oma ruhonsa

pitkän työviikon jälkeen

tuulen ja rännän läpi 

kannelmäkeen.

mihin olen oikein sotkeutunut?

ja mitä esittävä taide voi ylipäätään tarjota tällaisessa tilanteessa?

...

Red Nose Companyn esitys Kuolematon Punahilkka alkaa eräänlaisella rituaalilla.

Klovnit Babylon & Ré (Minna Puolanto ja Hanna Seppä) kantavat yhdessä näyttämölle arkkua, joka sisältää materiaalia, rekvisiittaa ja puvustusta heidän aikaisemmista Punahilkka-aiheisista esityksistään (Punahilkan paluu 2023 sekä Punahilkka K13 2024).

Olemme saapuneet hautajaisiin.

On tullut aika päästää Punahilkka viimein haudan lepoon.

Punahilkka ei kuitenkaan valitettavasti ole ainut, jota saatellaan hautaan; samaan aikaan surraan myös kotimaista kulttuurialaa ja yhä heikentyviä edellytyksiä tehdä taidetta.

Yhteiskunnan verenkierto sakkaa, kun taidealat kurjistetaan henkitoreisiin lyhytnäköisillä leikkauksilla. 

Ehkä se kertoo jotain myös nykyhetkestämme, kun klovnitkin ovat näin synkissä tunnelmissa.

Jos ennakkokäsitys klovneriasta onkin, että se on loputonta fyysisten gägien tykitystä ja yleisön kuoliaaksi naurattamista, on saattanut ehkä eksyä väärään esitykseen.

Kuolematon Punahilkka sisältää ehdottomasti huumoria, mutta on rytmiltään pikemminkin verkkainen ja sävyltään pohdiskeleva, reflektoiva, sisäänpäinkääntyvä, hapuileva ja menneisyyteen katsova. Sen kantavia teemoja ovat luopuminen, vanheneminen sekä kuolema.

Esitys on näyttämöllepanoltaan myös melko minimalistinen ja sisältää paljon yleisön suoraa puhuttelua: (oletettavasti) henkilökohtaista puhetta omista isoäideistä, äitiydestä, vanhenemisesta, pohdiskelua suden asemasta Suomessa, pahan olemuksesta sekä erityisesti saduista, myyteistä ja niiden loputtomista variaatioista.

Sekaisin menevät lopulta niin roolit, Punahilkan eri versiot kuin omat muistotkin.

Esityksestä poistuessa huomasin kuitenkin miettiväni yhtä yllättävää kysymystä:

miksi esitys ylipäätään on klovneriaa?

Ehkä kysymys on monin tavoin typerä, kun puhutaan kuitenkin Suomen johtavasta teatteriklovneriaan keskittyvästä teatteriryhmästä: totta kai he tekevät klovneriaesityksiä!

Mutta en voinut olla miettimättä, mitä roolia punanenät kokonaisuudessa palvelivat?

Olisiko esityksen voinut esittää ilman niitä?

Mikä silloin olisi muuttunut?

Esityksessä ei pyritty kuitenkaan erityisen korkeaan keholliseen jännitteseen tai fyysiseen briljeeraukseen, 

vaan esiintyjän keho sai päinvastoin olla hauras,

ajan jälkiä kantava.

Vai piileekö ehkä juuri siinä klovninenän perimmäinen funktio?

Luoko maailman pienin naamio itse asiassa tarvittavan etäisyyden, jotta ihminen voi tuoda oman elämänsä haavoittuvuuksia ja kipupisteitä turvallisesti esille lavalla?

asettaa oman kehonsa alttiiksi?

Suojeleeko nenä jollain tapaa niin esiintyjiä kuin ehkä yleisöäkin?

…

bussi nro. 52 sukeltaa takaisin pimeyteen.

tukevasti humaltunut mies huutaa bussin keskikäytävällä, kun yritän kirjata ensimmäisiä vaikutelmia ylös muistivihkoon.

sinänsä mikään ei ole muuttunut.

maailma on yhä sama synkkä paikka.

esittävä taide ei ole maagisesti kyennyt karkottamaan työelämän tuottamia väsymyksiä

tai maailman epäoikeudenmukaisuuksia.

mutta ei se silti arvotontakaan ole.

päinvastoin.

jokin aina liikkuu, 

tihkuu muualle maailmaan.

ja voi olla,

että juuri nyt olemme kollektiivisesti jumissa pimeydessä

syvällä suden vatsassa 

etsien tietä ulos.

mutta ehkä meidän onkin tarpeellista juuri nyt viettää täällä hetki,

tuijottaa pimeyttä,

tutkia sen luonnetta

ymmärtää sitä paremmin ehkä myös itsessämme.

ja siihen ei tärkeämpää työkalua ole

kuin taide.

-klovnikuiskaaja j.

Freja ja Famu: Punahilkan paluu

 

Frejan (5 v.) ja Famun klovnikuiskaus Punahilkan paluusta. Sisältää hurjia paljastuksia suden ovelasta juonesta!!!

Esitys oli Frejan mukaan sekä jänskä että hauska, ja hän menisi katsomaan sen myös uudelleen.

Punahilkan paluu nähtävissä vielä 18.12. ja 27.12. Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä. Tervetuloa!

(Huom. paljastettakoon, että vaikka susi ottaa kaikki vaatteet pois, esitys ei sisällä alastomuutta - suden turkki säilyy päällä.)

#klovnikuiskaaja #klovnikuiskaus #rednosecompany #punahilkanpaluu Kansallisteatteri