Kuolematon Punahilkka Valo ei tässä esityksessä ole pelkkä lamppu – se on tarinan salainen kieli. Kun spotti osuu Punahilkkaan, punainen takki ei ole enää vain kangasta. Se on kuin viitta, joka kantaa mukanaan vuosisatojen painon: naiseuden odotukset, lupaukset ja varoitukset. Varjojen liike kertoo enemmän kuin sanat: kuka vaanii, kuka paljastuu?
Ääni ja rytmi ovat kuin näkymätön juoni, joka hiipii korviin. Hiljaisuus ennen suden askelta on niin tiheä, että voimme lähes kuulla katsomon sydämen sykkeen. Hiljaisuus puhuu painokasta kieltään ja kun rytmi kiihtyy, huomaamme sydämiemme tanssivan mukana.
Läsnäolo lavalla? Se ei ole pelkkää olemista – se on juurtumista, läsnäoloa toiselle. Babylon ja Ré (Minna Puolanto ja Hanna Seppä) eivät vain seiso lavalla, he asuvat siinä. He hengittävät sen läpi kuin metsän juuret. Kun he pysähtyvät, aika pysähtyy. Kun he liikkuvat, katsoja liikahtaa mukana.
Ja me, klovnikuiskaajat, mietimme: jos valo on totuus, ääni on tunne ja rytmi on elämä, niin tämä esitys on kuin Punahilkka itse – kuolematon, koska se osaa olla kaikkea yhtä aikaa. Punahilkka ei ole enää viaton tyttö, vaan nainen, joka kantaa mukanaan metsän ja maailman painoa. Hänen punainen takkinsa on sekä varoitus että voima, merkki siitä, että naiseus on aina ollut matka – joskus yksinäinen, joskus vaarallinen, mutta aina täynnä tarinoita. Ja susi? Se ei ole vain lavalla, se asuu meissä kaikissa. Esityksessä se liikkuu valon ja varjon rajalla, eikä pyydä anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti