juuri satanut lumi on sulanut maahan loskaksi.
kaikkialle mihin katsoo on synkkää.
uutiset kotimaasta, euroopasta sekä muualta maailmasta saavat mielen vain apeaksi,
eikä ympäriltä ole kovin helppoa löytää syitä hymyillä.
ruumis tuntuu raskaalta
ja kaiken lisäksi on vielä raahattava oma ruhonsa
pitkän työviikon jälkeen
tuulen ja rännän läpi
kannelmäkeen.
mihin olen oikein sotkeutunut?
ja mitä esittävä taide voi ylipäätään tarjota tällaisessa tilanteessa?
...
Red Nose Companyn esitys Kuolematon Punahilkka alkaa eräänlaisella rituaalilla.
Klovnit Babylon & Ré (Minna Puolanto ja Hanna Seppä) kantavat yhdessä näyttämölle arkkua, joka sisältää materiaalia, rekvisiittaa ja puvustusta heidän aikaisemmista Punahilkka-aiheisista esityksistään (Punahilkan paluu 2023 sekä Punahilkka K13 2024).
Olemme saapuneet hautajaisiin.
On tullut aika päästää Punahilkka viimein haudan lepoon.
Punahilkka ei kuitenkaan valitettavasti ole ainut, jota saatellaan hautaan; samaan aikaan surraan myös kotimaista kulttuurialaa ja yhä heikentyviä edellytyksiä tehdä taidetta.
Yhteiskunnan verenkierto sakkaa, kun taidealat kurjistetaan henkitoreisiin lyhytnäköisillä leikkauksilla.
Ehkä se kertoo jotain myös nykyhetkestämme, kun klovnitkin ovat näin synkissä tunnelmissa.
Jos ennakkokäsitys klovneriasta onkin, että se on loputonta fyysisten gägien tykitystä ja yleisön kuoliaaksi naurattamista, on saattanut ehkä eksyä väärään esitykseen.
Kuolematon Punahilkka sisältää ehdottomasti huumoria, mutta on rytmiltään pikemminkin verkkainen ja sävyltään pohdiskeleva, reflektoiva, sisäänpäinkääntyvä, hapuileva ja menneisyyteen katsova. Sen kantavia teemoja ovat luopuminen, vanheneminen sekä kuolema.
Esitys on näyttämöllepanoltaan myös melko minimalistinen ja sisältää paljon yleisön suoraa puhuttelua: (oletettavasti) henkilökohtaista puhetta omista isoäideistä, äitiydestä, vanhenemisesta, pohdiskelua suden asemasta Suomessa, pahan olemuksesta sekä erityisesti saduista, myyteistä ja niiden loputtomista variaatioista.
Sekaisin menevät lopulta niin roolit, Punahilkan eri versiot kuin omat muistotkin.
Esityksestä poistuessa huomasin kuitenkin miettiväni yhtä yllättävää kysymystä:
miksi esitys ylipäätään on klovneriaa?
Ehkä kysymys on monin tavoin typerä, kun puhutaan kuitenkin Suomen johtavasta teatteriklovneriaan keskittyvästä teatteriryhmästä: totta kai he tekevät klovneriaesityksiä!
Mutta en voinut olla miettimättä, mitä roolia punanenät kokonaisuudessa palvelivat?
Olisiko esityksen voinut esittää ilman niitä?
Mikä silloin olisi muuttunut?
Esityksessä ei pyritty kuitenkaan erityisen korkeaan keholliseen jännitteseen tai fyysiseen briljeeraukseen,
vaan esiintyjän keho sai päinvastoin olla hauras,
ajan jälkiä kantava.
Vai piileekö ehkä juuri siinä klovninenän perimmäinen funktio?
Luoko maailman pienin naamio itse asiassa tarvittavan etäisyyden, jotta ihminen voi tuoda oman elämänsä haavoittuvuuksia ja kipupisteitä turvallisesti esille lavalla?
asettaa oman kehonsa alttiiksi?
Suojeleeko nenä jollain tapaa niin esiintyjiä kuin ehkä yleisöäkin?
…
bussi nro. 52 sukeltaa takaisin pimeyteen.
tukevasti humaltunut mies huutaa bussin keskikäytävällä, kun yritän kirjata ensimmäisiä vaikutelmia ylös muistivihkoon.
sinänsä mikään ei ole muuttunut.
maailma on yhä sama synkkä paikka.
esittävä taide ei ole maagisesti kyennyt karkottamaan työelämän tuottamia väsymyksiä
tai maailman epäoikeudenmukaisuuksia.
mutta ei se silti arvotontakaan ole.
päinvastoin.
jokin aina liikkuu,
tihkuu muualle maailmaan.
ja voi olla,
että juuri nyt olemme kollektiivisesti jumissa pimeydessä
syvällä suden vatsassa
etsien tietä ulos.
mutta ehkä meidän onkin tarpeellista juuri nyt viettää täällä hetki,
tuijottaa pimeyttä,
tutkia sen luonnetta
ymmärtää sitä paremmin ehkä myös itsessämme.
ja siihen ei tärkeämpää työkalua ole
kuin taide.
-klovnikuiskaaja j.
