Sillä on joskus roska silmässä, joka menneitä muistelee… vai miten se sanonta menikään? Red Nose Companyn Kuolematon Punahilkka on kuin muistotilaisuus, jossa Ré ja Babylon muistelevat sekä Punahilkka-sadun erilaisia versioita että elämiään elämiä. Muistoja ei suinkaan haudata maan rakoon, vaan niistä tulee eläviä, kerrottaessa venyviä ja paukkuvia kuvia, jotka sekoittuvat toisiinsa, murisevat ja inisevät sen mukaan kuka niitä muistelee. Mummon, suden ja Hilkan äidin tarinat limittyvät ja lomittuvat. Hilkka itse sekä voimaantuu että muuttuu näkymättömäksi punaisessa viitassaan samanvärisen kankaan edessä.
Ré ja Babylon ovat vanhuuden äärellä. Toinen pelkää luopumista ja sitä että vanhetessa alkaa haista erilaiselta, toinen taas kuulee vanhuuden kutsun ja on aina tykännyt esittää mummoja. Elämä on saanut pohtimaan asuuko meissä kaikissa peto, jonka esittäminen voi olla vapauttavaa.
Muistopuheet ovat monenlaiset. On pohdintaa ja luentoa, kuvailua ja kuvittelua, länsimaisen järjestelmän kuolonkorahduksia ja naarassuden karjuntaa sen puolustaessa pentuaan kiusaajia vastaan. Puhetta pulppuaa kunnes viimein tulee hiljaisuus, viimeinen lepo suden vatsassa.
Tässä muistojuhlassa sekoittuvat hyvä ja paha, pyhä ja hapan – kuten klovnit sanovat: ”Suden vatsassa on hapokkaat tunnelmat”.
Kuolematonta Punahilkka-satua on kerrottu vuosisadasta toiseen ja aina tulee uusia tulkintoja. Charles Perrault’n aikoina tarinoilla oli opetus. Niin nytkin:
Aikuisten tän sadun lie on se opetus,
ett’ elämällä, harmi vaan, on myös lopetus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti